Metsässä työskentelystä

Kuljetan maalauspohjia työhuoneen ja metsän väliä. Kannan maaleja, tusseja, hiiliä ja liituja kainalossani. Rämmin metsässä löytääkseni paikan missä maalata. Koitan olla katsomasta kovin tarkkaa maisemaa, jotta metsä saisi minut itse pysähtymään juuri oikeassa kohdassa. Minä en arvota näkemääni hyväksi tai huonoksi, vaan koitan sydämellä kuunnella mitä metsä kertoo. Joskus löydän itseni pusikosta maalamasta kasvoihin työntyviä havuja. Näköalan peittävä pusikko kelpaa siinä missä kaukana siintävä taivaan rantakin.

Taiteilija on luonnossa työskennellessään altis olosuhteille, jotka riisuvat ajattelun, ennalta suunnittelun ja järkeistämisen. Taivaalta tihkuva vesi levittää maalit laakeiksi lammikoiksi, oksat pyyhkivät viiruja maalauspohjiin, siitepöly värjää mättäällä lepäävät pensselit, hyttyset tuovat hämärän terveiset ja pisarat valuvat hihan suista sisään. Metsä on kehollinen kokemus. Luonto saa taiteilijan kehon aistimaan. Ja se jos mikä havahduttaa intuition.

Luonto puhuu hidasta ja verkkaista kieltä. Luonnossa on läsnäoloa ja hyväksyntää. Metsä karsii yrittämistä, suorittamista ja tyhjentää turhat odotukset. Metsä on portti omaan villiin luontoon, mikä saattaa syvyydellään kavahduttaa, mutta avaa sen rohkealle kohtaajalle vapaan ja rakkaudellisen elämän. Metsässä voi kokea yhteyttä muinaisiin juuriin ja siellä on myös lovi rinnakkaisiin maailmoihin, joista alitajuntamme koostuu.

Metsässä työskennellessäni sydäntäni lähellä ovat pyhät puu vanhukset, jotka seistä jököttävät harmaina tai rötköttävät lahoina maassa. Niiden ympärillä säteilee voimaa, joka tulee luopumisen kauneudesta ja siitä elämästä, jota kuolleet puut nyt sisällään ja pinnallaan kantavat. Ne aivan kuhisevat toukkia, kääpiä ja muita lahottajia sekä kolopesijöitä. Kelot, maapuut, pökkelöt ja konkelot toimivat myös noutopöytinä linnuille ja tuottavat metsän pohjaan uutta maannosta. Mikä kaunis elämän kiertokulku!

Vaikka luontoyhteyttä tutkiessa siirrän ateljeen usein metsään, koen että luonto on aina henkäyksen päässä missä ikinä liikunkin. Yhteyden syntyminen on kuin kotiin paluu. Asfalttiviidakossa turhautuneena jo tietoisuus luonnosta auttaa helpottamaan juuretonta ja lepattavaa oloa. Luonto ei ole poistunut, vaikka sitä peitämme ja pinnoitamme kaduilla ja rakennuksilla. Maaemo on aina läsnä ja odottaa kärsivällisesti lastaan.

Minulle luonnollisen maalausrytmin löytäminen on antautua virtaukselle ja luoda juuri sellaista taidetta kuin kauttani tulee. Luonnollista on myös sallia erehtyminen ja kulkeminen eksyksiin. Usein juuri hukassa ollessaan luovimmat ideat ja ratkaisut syntyvät. Taiteilijana en voi määritellä tyyliäni ollakseni sovinnainen ja sopiva ympäristön odotuksiin. Luonto ei kysy keneltäkään lupaa. Se häpeilemättä varioi, sopeutuu, myrskyää, puhdistaa ja kasvattaa uutta. On helpottavaa päästä irti yrittämisestä ja antaa luonnon itsessä herätä.  

Puun vihreä varjo

Menen metsään tyhjän kankaan ja kynien kanssa. Pysähdyn suuren männyn juurella. Puun kilpikaarna on paksua ja vankkaa. Suomumiasesti se kiemurtaa puun pinnassa. Mänty pysäyttää minut. Piirrän sitä.

Metsässä on kevät. Suurin osa lumista on sulanut. Vaikka lehdet eivät ole puhjenneet, metsässä on jo vihreä valo. Paikallaan ollessa kuulee linnutkin. Sorsien aura lentää äänekkäästi yli.

Kyyhötän maassa piirtämässä ja tuijotan mäntyä, malliani. En valise ruskeaa väriä, en. Otan toisen värin ja piirrän puun vihreän varjon.

Ilta

Vielä on oranssia metsässä, kun aurinko laskee. Metsässä tuntuu erilaiselta kuin viikko sitten; tuntuu keväältä. Tuoksuu lapsuuden pitkille illoille, jolloin kekittiin ulkona ilman pipoa ja hanskoja hulluina sulavista ränneistä.

Pakkasesta jäykkä metsä on rentoutunut ja päivisin kuulee jo linnut. Kun lumisti ja pakasti, luonto oli kuin pyhättö. Hiljainen kirkko. Kevät on totta totisesti helpotuksen ja paljastusten aikaa. Kakat sun muut tulevat esiin, ja elämän rapaisuudesta, roiskeesta ja sulamisvesien mukana virtaavista kikkareista tulee pyhää. Huh, saa höllätä kirkkokravattia.

Metsässä heitin pitkäkseni ja katselin taivasta ja latvoja. Puut pimeni ja taivas haaleni. Siinä oli hyvä olla.

Metsä neon väreissä

Juurakko, muste ja tussi kankaalle, 2019
Maapuu 2, tussi paperille, 2019

Maapuu, muste ja tussi kankaalle, 2019

Metsänkatto, muste ja tussi paperille, 2019
Metsäateljee

Kirjeitä metsästä

Metsällä tuntuu olevan ihmeellinen taito työntää sisimpämme sanottava näkyviin ja pukata tietoisuuteemme niitä asioita joita todella tarvitsemme.

Kun tulee aika että kirjoittaminen, luova virta tai ylipäänsä oma laajeneminen tuntuu pysähtyneen, auttaa metsään meneminen aina. Pelkkä lähikuusen kylkeen pysähtyminen ja läsnäolo puulle avaa ihmeellisiä kohtia jotka tuntuvat välillä turtuvan minussa jos en hetkeen ole luonnossa kiinni.

Luonto peilaa aina sen mikä haluaa meissä näkyviin, ja toivoisinkin että ihmiset kirjoittaisivat sanottavansa, joko itselleen tai muille, luonnon läsnäollessa. Tavalla tai toisella. Luonnon ympäröimänä on vaikea valehdella itselleen.

Suvi Sistonen: Magic Forest

Uusi alku

Uuden alku talven sydämessä.

Toisiaan puhuttelevat voimat kerääntyvät yhteen ja kietoutuvat toisiinsa, aloittaen yhdessä jotakin uutta, lähtien tutkimaan samaa metsää.

Kaikki omilta puoliltaan, omia polkujaan kulkien eivät kuitenkaan koskaan nähden samoin, vaikka yllänsä sama taivas ja sama maa.

Metsä auetkoon!

Suvi Sistonen: Rowanberries I

Uusi sivu valkeaa lunta

On peruttu junavuoroja. Tapaamisia siirretään. Ihmisiä kehoitetaan jäämään etätyöskentelemään. Kaikki saatavilla oleva lumenluontiin tarkoitetti kalusto on varattu käyttöön. Helsinki tulee olemaan jumissa, tukossa ja ruuhkien armoilla. Lunta on luvattu satavaksi koko päivän ajan. Minulla on näyttelyn purkaminen sovittu samalle päivälle ja matka lumiseen helsinkiin edessä. Tauluja ei voi noutaa etänä. Valmistaudun lumimyrskyyn henkisesti ja toppahousuin.

Aivan muutamassa päivässä on lähiluonto suojattu ja siunattu paksuin kerroksin lunta. Valkoiselle hangelle, kuin paperille, piirtyy ketun, kissan ja jäniksen askeleet. Luonto piirtää hiljaista tarinaansa näkyviin. Talvi on vaikeneva aika. Luonnon asukkaat liikkuvat täsmällisesti ja energiaa säästellen. Hätiköivällä ihmisellä voi silloin luonnon havaitseminen olla mahdotonta, kun ei tiedä mitä etsiä. Lunta, lunta vaan ja jäljet hangella.

Havaitsen luontoa. Tarkastelen. Katselen. Liikun ja kiikun koeattaen suhteuttaa itseäni siihen. Minulla on käytössä kynä, näppäimistö, ja maalausnesteet. Havahdunko minä näkemään luonnon kiertoa, avautuuko silmäni talvesta kevään yli kesään? Autaako taide minua uppoutumaan luontoon ja suhteeseen sen kanssa? Vai olenko minäkin liian hätiköivä, älylaitteiden keskittymiskyvyn tuhoama, nykyihminen?

Helsinki yllättää. Lunta tuleekin vähemmän kuin uutisissa luvattiin. Tiet ovat auratut ja liikennettä vähän. Koen oloni luonnolliseksi ja rauhalliseksi autiossa kaupungissa, sillä näyttää siltä, että ihmiset ovat jääneet koteihinsa lumen pelossa. Vaikka lunta onkin tullut vähemmän, kuin on kuvattu, on sitä silti huomattavasti. Luonto ei näe kaupungin ja metsän rajaa. Kun lunta tulee, sitä tulee joka paikkaan, minne pilvet yltävät. Minusta siinä on lumen viehättävyys; lumi pehmentää kaupungin kovia piirteitä ja saa rakennetun ympäristön muisttuttamaan minulle tuttua metsää.

Löydän Helsingin reissulla ihanan valkean luonnoskirjan. Olkoon se alku tälle luontomatkalle, joka alkaa lumisesta kaupunkiseikkailusta.

Lumi, valkean, puhtauden ja uudelleen aloittamisen väri.