Metsässä työskentelystä

Kuljetan maalauspohjia työhuoneen ja metsän väliä. Kannan maaleja, tusseja, hiiliä ja liituja kainalossani. Rämmin metsässä löytääkseni paikan missä maalata. Koitan olla katsomasta kovin tarkkaa maisemaa, jotta metsä saisi minut itse pysähtymään juuri oikeassa kohdassa. Minä en arvota näkemääni hyväksi tai huonoksi, vaan koitan sydämellä kuunnella mitä metsä kertoo. Joskus löydän itseni pusikosta maalamasta kasvoihin työntyviä havuja. Näköalan peittävä pusikko kelpaa siinä missä kaukana siintävä taivaan rantakin.

Taiteilija on luonnossa työskennellessään altis olosuhteille, jotka riisuvat ajattelun, ennalta suunnittelun ja järkeistämisen. Taivaalta tihkuva vesi levittää maalit laakeiksi lammikoiksi, oksat pyyhkivät viiruja maalauspohjiin, siitepöly värjää mättäällä lepäävät pensselit, hyttyset tuovat hämärän terveiset ja pisarat valuvat hihan suista sisään. Metsä on kehollinen kokemus. Luonto saa taiteilijan kehon aistimaan. Ja se jos mikä havahduttaa intuition.

Luonto puhuu hidasta ja verkkaista kieltä. Luonnossa on läsnäoloa ja hyväksyntää. Metsä karsii yrittämistä, suorittamista ja tyhjentää turhat odotukset. Metsä on portti omaan villiin luontoon, mikä saattaa syvyydellään kavahduttaa, mutta avaa sen rohkealle kohtaajalle vapaan ja rakkaudellisen elämän. Metsässä voi kokea yhteyttä muinaisiin juuriin ja siellä on myös lovi rinnakkaisiin maailmoihin, joista alitajuntamme koostuu.

Metsässä työskennellessäni sydäntäni lähellä ovat pyhät puu vanhukset, jotka seistä jököttävät harmaina tai rötköttävät lahoina maassa. Niiden ympärillä säteilee voimaa, joka tulee luopumisen kauneudesta ja siitä elämästä, jota kuolleet puut nyt sisällään ja pinnallaan kantavat. Ne aivan kuhisevat toukkia, kääpiä ja muita lahottajia sekä kolopesijöitä. Kelot, maapuut, pökkelöt ja konkelot toimivat myös noutopöytinä linnuille ja tuottavat metsän pohjaan uutta maannosta. Mikä kaunis elämän kiertokulku!

Vaikka luontoyhteyttä tutkiessa siirrän ateljeen usein metsään, koen että luonto on aina henkäyksen päässä missä ikinä liikunkin. Yhteyden syntyminen on kuin kotiin paluu. Asfalttiviidakossa turhautuneena jo tietoisuus luonnosta auttaa helpottamaan juuretonta ja lepattavaa oloa. Luonto ei ole poistunut, vaikka sitä peitämme ja pinnoitamme kaduilla ja rakennuksilla. Maaemo on aina läsnä ja odottaa kärsivällisesti lastaan.

Minulle luonnollisen maalausrytmin löytäminen on antautua virtaukselle ja luoda juuri sellaista taidetta kuin kauttani tulee. Luonnollista on myös sallia erehtyminen ja kulkeminen eksyksiin. Usein juuri hukassa ollessaan luovimmat ideat ja ratkaisut syntyvät. Taiteilijana en voi määritellä tyyliäni ollakseni sovinnainen ja sopiva ympäristön odotuksiin. Luonto ei kysy keneltäkään lupaa. Se häpeilemättä varioi, sopeutuu, myrskyää, puhdistaa ja kasvattaa uutta. On helpottavaa päästä irti yrittämisestä ja antaa luonnon itsessä herätä.